Nepsyt, aikuiset ja tuen tarpeet koronan hellittäessä

Osalla on edessään haasteita normaalimpaan arkeen palatessaan. Syitä tähän on lukuisia – kenties useampia kuin tapoja palata arkeen – silti, siihenkin saattaa olla hyviä jo toimiviksi havaittuja keinoja.

Suurimmalle osalle ihmisistä elämä etänä on tarkoittanut vähäisempiä fyysisiä sosiaalisia kontakteja ja vähäisempää paikasta toiseen siirtymistä. Monella ovat jääneet kontaktit muihin ihmisiin vähäisemmiksi myös etänä, jolloin heidän ihmissuhteensa ovat olleet tauolla, kärsineet tai loppuneet kokonaan. Ihmisillä on joka tapauksessa suurta sosiaalista vajetta ja sosiaalisen vajeen ja tapahtumaköyhemmän elämän vuoksi vähemmän jaettavaa niiden harvojen kanssa, joiden kanssa he ovat olleet tekemisissä.  Joillakin on havaittavissa, että kodin ärsykkeettömyys ja turvan tuntu on saattanut hukuttaa heidät lempeään syleilyynsä; korona ajan etävaihde on niin sanotusti voinut jäädä päälle ja he saattavat tuntea eräänlaista mökkihöperyyttä. Kotoa lähteminen saattaa tuntua vaikeammalta, kun se ei ole enää säännönmukaista ja tilanteet saattavat jännittää entistä enemmän. Aamujen normaali kaava on rikki ja joudumme taas käymään suihkussa ja alkaa käyttämään siistimpiä vaatteita niiden nimeltä mainitsemattomien kotihousujen sijasta.

Tilanne on realistinen, sillä tutkimusten mukaan aikuisten ihmisten hygienian taso on laskenut koronan aikana etätyön yleistyttyä. Me joudummekin opettelemaan uudelleen vanhoille tavoille ja ennen kaikkea rutiineille. Ja niin joutuvat hekin, joille arki on aina haastavaa pitkän ajan kuluessa toiston kautta viimein sisäistettyjen rutiinienkin kannattelemana.

Haastaisinkin tyypillisemmän neurologisen profiilin haltijat pohtimaan omaa takkuilevaa paluutaan arkeen – jos näin toki on – ja miettimään millaista elämä olisi, jos tuo kyseinen ”takkuilu” olisikin jokapäiväistä. Sellaista se on monella neuropsykiatrisista häiriöistä kärsivillä.

Mikä voisi tukea näiden ”nepsyjen” paluuta arkeen? Siihen ei valitettavasti ole oikotietä. Sosiaalipalvelujen kentällä yksinkertaisin vastaus on perustyö, jota jo teemme. Lastensuojelun avohuollossa painetta kohdistuu entisestään perheille tarjottaviin palveluihin, sillä väittäisin, että suurimpien haasteiden edessä ovat oireilevien nepsy-lasten vanhemmat, joiden jaksaminen on koetuksella ilman koronan tuomia lisähaasteitakin. Lapsia ja nuoria voidaankin monesti tukea parhaiten vanhempia tukemalla. Tässä tärkeässä asemassa on mainitsemani perhetyö, mutta myös erilaiset vertaistukiryhmät, joita järjestävät niin kunnat, kolmas sektori kuin monet yrityksetkin. Ja lienee syytä muistuttaa joustavuuden, armollisuuden ja myötätunnon hyveistä; annetaan pikkujuttujen olla ja keskitytään oleelliseen, niin muiden kuin itsenkin suhteen.

Mutta mitä voidaan tehdä paremmin vallitseva tarve huomioon ottaen? Esimerkiksi tukihenkilötyölle asetettuja tavoitteita olisi syytä katsoa eri perspektiivistä ja pyrkiä painottamaan niitä siten, että ohjattavat altistuisivat mahdollisimman paljon toisten ihmisten läsnäololle, julkisille tiloille, sosiaalisille ympäristöille ja ylipäätään joutuisivat kokemaan olevansa osa jotakin muuta kuin koti- tai kouluympäristöään. Tehdään siis päinvastoin kuin poikkeustilan aikainen ohjeistus suositteli.

Koronan vaikutus tukihenkilötyön tavoitteisiin tulisikin olla sosiaalisen osallisuuden kokemuksen painottaminen muiden tavoitteiden edelle. Tämä ei tarkoita sitä, että muut tavoitteet, kuten vuorovaikutuksen tukeminen taikka tunnetaitojen harjoittelu sivuutettaisiin, vaan sitä, että yritetään saada ohjattavat osallistumaan, jotta heidän olisi mahdollista kokea osallisuutta, yhteiskunnan jäsenyyttä. Eikö kuitenkin ole totta, että osallisuus – jota voi olla vaikka vain hetken kestävä lounas ravintolassa, tai elokuvissa käynti – muodostaa syyn ja motivaation toteuttaa muita tavoitteita?

Eräs tärkeä asia mitä tukihenkilötyön puitteissa voidaan palvelutuottajien taholta tehdä ja tullaan tekemään, kunhan ohjeistus sen sallii, on ryhmämuotoisten tapaamisten toteuttaminen. Tapaamisten vaikutus juuri osallisuuden koettuun ulottuvuuteen on merkittävä, mutta muitakin etuja tapaamisilla on. Eräs piirre, joka tapaamisiin liittyy, on se, että monessakaan muussa avohuollon toiminnossa ei ole paikalla niin monia korkeasti koulutettuja ammattilaisia samaan aikaan. Kun asiaa mietitään henkilökuntamitoituksen kannalta eli kuinka monta lasta on paikalla aikuista kohden, on ryhmämuotoinen tukihenkilötyö ylivertaista. Jälkimmäistä se on myös erityisesti sosiaalisen osallisuuden kannalta. Ja mitä nepsy-häiriöisiin tulee, niin tukihenkilötyömuotoisena toteutetut yhteistapaamiset ovat asiakaslähtöinen tapa mennä ryhmiin, sillä tilanteet ovat yksilöllistettävissä kunkin asiakkaan tarpeiden mukaan.

 

Artikkelin on kirjoittanut Nemovan ohjaaja Hannu Saarnio (ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentaja, sosionomi)

Onko sinulla kysyttävää aiheesta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.